Joulupäivän maisemia kotinurkilta

Joulupäivä Littoisissa. Toppavaatteet päälle ja ulos! Pakkasta -13 C, aurinko paistaa ja hengitys huuruaa. Vuoden pimein vuodenaika näyttää parhaat puolensa. Vedän pakkasilmaa sieraimiini ja tunnen miten vitamiini D imeytyy kehooni.

Kävelyretken metsäosuuden ensimmäinen ylitys. Ojan vesi ei ole ehtinyt vielä jäätyä.

Lumen raskauttamia tammenlehtiä ja pihlajanmarjoja. Jos olisin punatulkku, nappaisin puskasta heti muutaman marjan.

Näyttää itäsuomalaiselta vaaramaisemalta eikä 'vain' varsinaissuomalaiselta citymetsältä, eikö?

 

Keiramon Tallit Kaarinassa. Hevoset kirmailevat laitumella. Ovat varmasti yhtä tyytyväisiä vastasataneesta lumesta ja pakkasesta kuin minäkin. Osa hevosista piehtaroi lumessa. 

 Heippa hepat!

 Matka jatkuu kohti lumista lähimetsää.

"Talvella murheita muisteta ei,

talvella paljon on lunta,

muistoja kauniita katsellaan,

riemuja vanhoja riemuitaan,

nähdähän kesästä unta."

Eino Leino

Isänmaan puolesta

Suomi juhlii tänään itsenäisyyttään. Kirjoitin tämän tekstin pari vuotta sitten. 

Kaveria ei jätetä 

Isäni isä lähtee reppu selässä kotoaan, taluttaa pyörää mäkeä ylös ja lähtee polkemaan kohti Kalannin kirkonkylää. Tämä on viimeinen kerta kun viisivuotias isäni näkee oman isänsä. Muisto tallentuu verkkokalvolle valokuvan tavoin.

On kesäkuu 1941. Vakka-Suomen ja Satakunnan miehistä koottu JR 56 lähtee rintamalle. Tulikaste tapahtuu heinäkuussa Kollaan maisemissa. Taistelut kestävät yhtäjaksoisesti 12 vuorokautta. Neuvostoliiton joukot etenevät voimalla. Joukkue, jossa isoisäni taistelee, joutuu jättämään sillanpääasemansa ja perääntyy. On kiire. Isoisäni haavoittuu ja jää makaamaan maahan. Joukoilla ei ole mahdollisuutta hakea kaikkia haavoittuneita turvaan.

Kotirintamalla tietoja taistelujen etenemisestä seurataan radiosta. Kirjeitäkin rintamalta tulee. Naapuritorpan Milja-emäntä ei osaa lukea, joten hän tuo pojaltaan Viljolta saamansa kirjeet isäni äidille, mummilleni, luettavaksi. Pahaa aavistamatta mummini taas kerran tarttuu Viljolta saapuneeseen kirjeeseen ja ryhtyy lukemaan sitä ääneen. Kirjeessä Viljo kertoo, että isoisäni on haavoittunut ja jäänyt todennäköisesti vangiksi. Siinä hetkessä, ääneen kirjettä lukiessaan, mummi saa tietää miehensä kohtalosta. Isäni ja hänen siskonsa ovat paikan päällä, kun kirjettä luetaan ääneen.

Sodasta on kulunut vuosia, kun isäni Kalannissa Suurikkalan koulun 100-vuotisjuhlissa tapaa isänsä joukkueen johtajan. Isä esittäytyy ja kertoo olevansa Arvo Rannan poika. Joukkueenjohtaja katsoo isääni, leuka alkaa täristä ja silmät kostuvat. Liikutus vie sanat. Kaveria kun ei olisi halunnut jättää.

Tuskan määrää, jota niin rintamalla kuin kotirintamallakin taistelleet ovat kokeneet, on vaikea kuvitella. Itsenäisyyden hinta on ollut kallis. Sen määrää ei mitata euroissa.

 Minä olen saanut elää itsenäisessä Suomessa.

Syvääkin syvempi kunnioitus,

äärettömän suuri kiitollisuus Suomen itsenäisyyden puolesta taistelleita kohtaan.

Kuvassa isäni isä Arvo Ranta. kuva Muisto Rannan perhealbumi

Isäni synnyinkoti Kalannissa. Tämän itse  rakentamansa torpan pihalta isoisäni lähti kohti rintamaa kesällä 1941.
Kuva kesältä 2013

Rautalankakurssilla

Liityin vuoden alusta Marttoihin. Uusi harrastus on tuonut muassaan kaikkea kivaa: ruuanlaittokursseja, muoti-iltoja, avantouintia, kuohuviinitasting-iltoja, askarteluiltoja... 

 Joulukuussa kokoonnuimme rautalankakurssin merkeissä. Kaksituntinen hurahti nopeasti puuhastellessa. Rautalangasta vääntyi sydämiä, enkeleitä, kransseja...

Omat ensimmäiset tekeleeni; sydämiä helmikoristeluin.

Glögiä ja pipareitakin oli tarjolla joulumusiikin säestyksellä.

Kurssin vetäjän Helena Sillanpään taidonnäyte: vanhasta piikkilangasta ja helmistä tehty sydänkoriste.

Tämä teksti päätyi saunan oveen.

"Elämä on parasta itse tehtynä." 

-Martat-